Jokaisen äidin suurin pelko: menettää oma lapsi

Pieni nainen ja suuri maailma. Tässä muutamassa kuukaudessa on tapahtunut ja tapahtumassa enemmän, kun mun koko pienen elämän aikana (siltä musta ainankin tuntuu) Mutta olen sopeutuvainen muutoksiin ja uusiin tuuliin. Rakastan haasteita ja tunnetta siitä, että selviän mistä tahansa! Asioilla on tapana järjestyä, jos vaan tekee töitä ja uskoo!

Olen seitsemättä viikkoa dieetillä. Homma etenee lupaavasti ja painokin on jo hieman pudonnut. Suurimman eron huomaan yläkropassa, se kiristyy selvästi taas alakertaa joutuisammin. Sanoinkin Mikolle viime treeneissä, että yläkerran rasvat on vaan valahtanut alakertaan, kun tuntuu että takapuoli laahaa :) Hahah.

Olen asettunut hyvin aloilleni Helsinkiin, tää on mun koti <3 Viihdyn täällä niin hyvin. Kaikki on lähellä. Vaikka kohta kovin kaukana…

IMG_8865

Mun vanhin tytär muuttaa 2 viikon kuluttua Kanadaan. Nona lähtee vuodeksi isänsä kanssa Vancouveriin ja käy siellä koulua, kuudennen luokan. Ikävä on jo nyt aivan tajuton, suunnaton ja kamala, kun ajattelen että en enää päivittäin, tai edes viikoittain näe mun esikoista. Mun rakasta tytärtä.

Onneksi Skypet ynnä muut on keksitty, ei se kuitenkaan ole sama kuin se, että pääsisi halaamaan ja silittämään toista silloin kun haluaa <3 Kun ensimäisen kerran kuulin tästä ideasta, että Nona lähtisi vuodeksi hänen isän ja heidän perheen mukana ulkomaille, käyden siellä koulua, vastaukseni oli ehdoton EI! En millään pystynyt käsittämään, että miten mulle edes ehdotettiin moista! Multa ei viedä mun lasta!! ..ajattelin. Itkin, huusin, itkin. Tuntui kun mun sydän olisi revitty rinnasta. En vaan pystynyt ajattelemaan muuta kuin itseäni…

IMG-20160502-WA0014

IMG-20160502-WA0021

PhotoGrid_1462212756891

Mutta kuten alussa sanoin, olen sopeutuvainen, vaikka tämä muutos kovin vaikeaa onkin.. Sain hetken aikaa sulatella ajatusta. Tottakai jos olisin ehdottomasti halunnut että Nona jää suomeen, olisi hän jäänyt. Mutta kun alkujärkytyksestä selvisin ja aloin ajattelemaan asiaa tarkemmin ja muidenkin, kuin itseni kannalta, niin tajusin, että miten upea ja ainutlaatuinen mahdollisuus tämä Nonalle on! Onneksi menetys ja tämä kaikki on kuitenkin vain väliaikaista. Nyt osaan ajatella asiaa Nonan tulevaisuuden kannalta, enkä sen, miltä musta tuntuu. Nona on nyt 11, täyttää kesällä 12 ja on opiskellut 2 vuotta englantia koulussa. Mikä mahtava tilaisuus hänellä on jo tämän ikäisenä nähdä maailmaa isänsä kanssa ja oppia englannin kieli! Mä oon jo nyt niin ylpeä mun ”pikkuisesta”, joka lähtee rohkeana suureen maailmaan, tapaa uusia ihania ystäviä, saa syli kaupalla mielettömiä kokemuksia ja palaa vuoden päästä reippaana ja isona tyttönä takasin kotiin. Odotan sitä jo nyt niin paljon <3

 

Sivelen armaita kasvojasi,
poskesi pientä omenaa.
Siroja, kirkkaita kulmiasi
tukkaasi silkinruskeaa.
Nenääsi pientä ja lystikästä
-sinua ilman en elämästä
mitään saattaisi aavistaa.
Vain sinun luonasi rakkaani pieni,
löysin kirkkaan selkeän tieni,
iloni yksinkertaisen.
Olen sinulle aina suojeleva syli,
vaikka aikuistut ja kasvat musta yli.

Äiti rakastaa Sua <3

*runon ensijakeet: Tynni Aale

sara

15 vastausta artikkeliin “Jokaisen äidin suurin pelko: menettää oma lapsi”

  1. No hui! Tuli kyyneleet silmään pelkästä ajatuksesta, että oma lapsi lähtisi vuodeksi kauas. Minä en pystyisi siihen. Mutta olet oikeassa. Lapselle tilaisuus on ainutlaatuinen ja jos hän itse sitä haluaa jne. ”Lainassahan” ne lapset vanhemmillaan ovat. Nautitaan siitä ajasta mikä heitä lapsina ja lähellä saadaan pitää! Mutta suuresti sinulle voimia tämän päätöksen ja asian kanssa!

    • Kiitos kovasti. Muutamat kyyneleet on täälläkin vuodatettu ja varmasti vielä tullaan vuodattamaan <3

  2. Hei! Iso ja epäitsekäs päätös sinulta. Annat lapsellesi hienon ja ainutlaatuisen lahjan, jonka hän tulee muistamaan koko elämänsä. Ja tytölläsi on varmasti rakastava ja tukeva perhe siellä mukana, vaikka juuri sinä et pääsekään mukaan. Onneksi nykyään on helppoa ja halpaa pitää yhteyttä vaikka päivittäin Skypellä yms. Me emme omista lapsiamme, emmekä voi kahlita heitä itseemme kiinni. Parasta mitä voimme heille antaa, on paljon rakkautta, mahdollisuuksia ja elämän eväitä koriin.

  3. Ettekö asukaan enää perheesi kanssa Mäntsälässä?? Voin vaan kuvitella tuon äidin tuskan, vaikka hienoa että olet osannut kääntää asian lapsesellesi parhaaksi. Tsemppiä!

  4. Ymmärrän kyllä tuskan! Mie muutin Englantiin kuusi vuotta sitten (ihan tosin aikuisena) ja aina lomien lopussa äiti on ihan palasina kun joutuu taas hyvästelemään 4+ kuukaudeksi. Yritetään nähdä mahdollisimman monta kertaa ja saankin äidin ja veljen tänne viikoksi kesäkuussa, mutta se ei ikävää poista yhtään.

    Tänne muuttaminen on kyllä ollut elämäni parhain päätös. En ollut ikinä täysin onnellinen Suomessa, ja uusi alku uudessa maassa teki hyvää.

  5. Itse lapsena ulkomailla asuneena haluaisin kertoa myös siitä näkökulmasta, että muutto on lapselle tosi iso stressi ja vasta joskus vanhempana osasin alkaa montaa asiaa käsitellä, mitä sieltä kannoin mukana. Vuoteen liittyi paljon turvattomuutta johtuen ihan siitä, että kielitaito oli vasta kehittymässä, uusi ympäristö oli vieras ja jatkuvasti oli tunne siitä, että ei täysin hallinnut kuvioita. Koulussa piti pitkälti keskittyä kielen omaksumiseen ja seuraamaan, mitä seuraavaksi tapahtuu, koska kaikkea ei aina ymmärtänyt.

    Vuodesta jäi myös hyviä juttuja käteen – tietenkin -, asun tälläkin hetkellä ulkomailla ja olen ennakkoluuloton haasteissa, kielitaito on loistava ja on antanut valmiudet myös muiden kielten oppimiseen sekä mahdollistanut työtehtäviä, joita en muutoin olisi saanut tai uskaltanut ottaa vastaan. Minusta tuli taitava tarkkailija ja tilanteiden tulkitsija ja varsin itsenäinen päätöksentekijä. Näin aikuisena näen, että siitä vuodesta jäin plussalle, mutta monta vuotta sanoin kaikille, että itse en koskaan veisi lapsiani ulkomaille. Mulla oli paljon pelkoja esimerkiksi hylkäämiseen liittyen ja siihen, että en tulisi ymmärretyksi tai että jotain pahaa tapahtuisi, enkä tietäisi miten sen kanssa toimia. Lisäksi toisen kulttuurin keskellä kohtaa ja näkee paljon sellaista, mitä turvallisessa Suomessa ei ainakaan siihen aikaan voinut nähdä ja ne jätti paljon pohdittavaa, joita en muksuna osannut riittävästi purkaa ja murehdin ties mitä asioita kodittomista kidnapattuihin lapsiin vielä vuosia jälkeenpäinkin.

    Vinkkini on siis se, että kannattaa jutella paljon ennen, jälkeen ja vuoden aikana fiiliksistä ja olla avoin sille, että vuosi voi olla stressaava ja että lapsi kohtaa asoita eri tavalla, mitä aikuinen tekisi. Kannattaa puhua ja osoittaa turvallisuuteen ja pysyvyyteen liittyviä juttuja ja että on lupa myös sanoa, että kaikki ei mene uudessa kotimaassa niin kuin elokuvissa ja se on ok. Toisaalta lupa nauttia ja iloita arjesta uudessa ympäristössä on tärkeää, vaikka sitä ei voikaan jakaa esim. äidin kanssa yhdessä. Minua auttoi paljon myös se, että aina tiesin perheen kanssa liikkuessa, mitä tapahtuu ja minne mennään, etenkin kun kielitaito ei riittänyt pysymään kaikissa käänteissä mukana esim. koulumaailmassa.

    Rohkea päätös sinulta, toivon molempien vuoteen paljon hyviä hetkiä välimatkasta huolimatta!

  6. Klikkiotsikko, ärsyttää… :/ miks ihmeessä sorrut tämmöseen? Et sä lastasi oo menettämässä, ainakaan sillä tavalla kun otsikko antaa ymmärtää.. Paska tilanne noin muuten kyllä sun kannalta.

    Terv.äiti itsekin

    Ps. Eikö kukaan muu häiriinny näistä alati lisääntyvistä klikkiotsikoista niin blogeissa kuin muuallakin??

    • Moi. Otsikon voi toki ymmärtää monella eritavalla, vastuu tässä siis tavallaan lukijalla. Koen kyllä vahvasti että menetän tytön siksi aikaa kun hän on ulkomailla. Menetän vuoden hänen elämästä siten että en voi olla hänen kanssa,seurata vierestä kun hän kasvaa ja kehittyy ja muuttuu lapsesta nuoreksi. Tämä on mulle iso juttu ja suuri menetys. Hienoa että olet äiti etkä kokisi samassa tilanteessa ollessasi asiaa samoin. Meitä on erilaisia äitejä, erilaisia menetyksiä ja pahoittelut että sain sut ärsyyntymään. Kuitenkin toivon että et vetänyt ihan koko palkoa nenään, että ei sekin rupeaisi ärsyttämään. Aurinkoista keskiviikkoa sinnekkin :)

    • No otsikon perusteellahan se lukupäätös tehään, että siihen nähen panostaisin enemmän ”oikean” kuvan antavaan otsikkoon. Ihan rehellisestikkö tämä ei muissa herättänyt ensimmäisenä ajatusta lapsen kuolemasta?

      En todellakaan sanonut etten tuntisi menetystä vastaavassa tilanteessa, aivan varmasti. Siltikään se ei ole sama kuin lapsen kuolema, sitä tässä vaan yritän selittää, että minusta eri asiat ja siksi otsikointi harhaanjohtava. Ehkäpä takerruin nyt sydänvertasi vuodattavan tekstin lillukanvarteen ja täysin epäolennaiseen, sorry.

      Että ymmärrän kyllä tuon menetyksen tunteen ja surun mutta… Joskopa minunkin pointtini otsikosta tuli jo selväksi. En halunnut vähätellä tms. Toi vaan on omaan silmään rasittavaa toi ”lukijanhaalinta” otsikointi, ihan kaikkialla.

      Että ei tässä nyt herne ole kovin syvälle mennyt, kunhan huomautin. ;)

      Terv. Äiti itsekin

  7. Olen itse menettänyt lapsen sillä lopullisella tavalla ja ensimmäinen ajatus otsikkoa lukiessa oli: ”hirveää, voinkohan auttaa”. Tekstiä lukiessa tuli ensin epäusko, sitten tyrmistys ja lopulta viha. Olkoonkin, että menetät vuoden tyttäresi elämästä, hän palaa vielä. Otsikko on härskisti harhaanjohtava.

    • Hei. Pahoittelen että en heti ole ehtinyt vastaamaan, siinä ei mielestäni ole mitään raukkamaista. Olen pyrkinyt pitämään blogin hyvänmielen blogina vaikka välillä jakamaan asiat eivät ole niin mieltä piristäviä. En mielelläni julkaise mitään mikä voi satuttaa tai pahoittaa omaa tai lasteni mieltä. Vanhempi tyttäreni ystävineen lukee kuitenkin blogia jatkuvasti, niin heidän silmiin sopivaa läyhäämistä yritän välttää. Pahoittelen suuresti jos ymmärsit otsikon väärin.

  8. Arvasin, raukkamaisesti jätät kommenttini julkaisematta. Toivottavasti luit sen ja hetken mietit ennen kuin julkaiset seuraavan kohuotsikon.

  9. Saran otsikko on vain toteava – ei mielestäni mikään klikki-otsikko.
    Jos lukija itse sen erehtyy lukemaan tyyliin ”Menetän lapseni” tai ”Lapseni kuolee” niin se on kyllä lukijan omassa päässä se mielikuva… Lapsen menettäminen tai kokemus siitä voi syntyä niin monella eri tavalla. Ja vastauksena nimimerkin Äiti itsekin kysymykseen ”Ihan rehellisestikkö tämä ei muissa herättänyt ensimmäisenä ajatusta lapsen kuolemasta?” – niin EI todellakaan. Ja jos Saran blogia on yhtään seurannut niin tietäisi, ettei hän olisi täällä blogissa sellaista asiaa jakamassa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta