Minä olen itseni pahin vihollinen

20150126_102507

Saan paljon postia ihanilta ihmisiltä. He kertovat kuinka arvostavat mun elämäntapa muutoksia ja kovaa tahdonvoimaa puskea eteenpäin. Välillä tulee kuitenkin hetkiä, jolloin mietin että en voi mitenkään olla esimerkkinä kenellekkään, jos painin itseni kanssa siitä, syönkö pullan vai en…

20150125_100117

Heikkoutensa kullakin. Hetki suussa, ikuisuus vyötäröllä. Noin kuuluu sanonta ja se pitää paikkansa. Huomasin sen taas tossa joulun pyhien jälkeen. Meni ehkä pikkasen jo ”vanha-Sara” -osastolle. Välillä se makeanhimo tulee ja kummittelee kunnolla. Silloin ei pidä antaa mielelle valtaa. Tunnen itseni, jos on lupa ottaa yksi, syön kaiken. Eli parempi vaan olla ilman. Viime viikkoinen palauttava keskustelu valmentajan kanssa sai mut taas hereille. Mä voin jatkaa joulunajan mässäilyä vaikka helmikuulle jos haluan, tai vaikka kesälle. Ei mua kukaan kiellä. Päivät pitkät saisi vetää torttuja ja suklaata, ihan niin paljon kun haluaa, jos mä vaan niin haluan. Oisko siistii??!! Olisiko se sitä, mistä olen unelmoinut? Olisiko se ähkyksi ahtaminen sitä mitä haluan päivästä toiseen tehdä ja olisinko silloin onnellinen?

Lapset leipoi launataina itse mustikkapiirakkaa ja sunnuntaina mokkapaloja - ja nyt jämät kummittelee jääkaapissa

 

No en olisi! Tai varmasti jossain määrin hetkellisesti olisin, mutta kun aikaa kuluisi ja seuraus siitä mässäilystä alkaisi näkymään niin henkisesti kuin päälle päin, niin kokemuksesta voin sanoa, että se fiilis oli kaukana onnellisesta. Vaikka olen päässyt tosta mässäily tavasta eroon, ei mun silti aina ole helppo sanoa jokaiselle herkulle ei. Voi kun olisikin.. Toisille se on itsestäänselvyys ja jotenkin vaan niin helppoa. Näillä ihmisillä on varmasti joku muu heikkous. Joka kerta kun lapset haluaa vaikka leipoa, mietin, saisinko karata siksi aikaa jonnekkin. Sunnuntai illat on viikon pahimpia. Viikko onnistuneesti takana ja viikon viimeinen päiväkin menee kokonaisuudessaan hyvin. Ja sit illalla ei halua mennä vielä nukkumaan, koska tietää et aamu tulee nopeammin ja sit alkaa arki (oonko ainoa joka ajattelee näin) Olisi kiva pötköttää sohvalla kullan kainalossa ja SYÖDÄ JOTAKIN. Miks aina se syöminen kummittelee?! Miten sitä ei keksi mitään muuta tekemistä illan ratoksi? Jos kattoo leffaa, on mukava SYÖDÄ. Jos pyytää ystäviä kylään, on mukava SYÖDÄ. Jos lähtee kaupungille, vois mennä SYÖMÄÄN!!! Voiko se vaan olla niin, että kun on joskus ollut niin he***tin perso ruoalle, että se on vaan ja pysyy…?! Välillä on helppoa. Voi mennä kuukausiakin, että ei tule ajateltua mitään roskaa, mutta sit se jostain iskee, ku salama taivaalta ja joudun kohtaamaan pahimman vastukseni, eli itseni.

Mun kohdalla se, että ”kun ei syö mitään makeaa, ei tee mieli mitään makeaa” -ei kyllä toimi. Vaikka syön säännöllisesti ohjeiden mukaan, niin välillä nämä kamppailut opn tosi vaikeita. Silloin pitää vaan ajatella että mihin asti on tultu ja sitä on turha päästää valumaan läpi sormien. Mun valmentaja sanoi mulle, että en saa antaa minkää tulla unelmieni eteen, jos oikeasti haluan tätä. ”Tää on armoton laji ja takapakki näkyy nopeammin ku kehittyminen” Noita sanoja en pysty unohtamaan, enkä haluakkaan. Ne sai mut taas miettimään, mitä mä todella haluan. Itseni kanssa kamppailu on välillä haastavaa, mutta mä tiedän mihin musta on, joten en aio luovuttaa! Annanko sen pullan tulla mun unelman eteen? EN ANNA!

Haluan kehittää tätä! Kasvattaa lihasta - en vatsanympärystä
Haluan kehittää tätä! Kasvattaa lihasta – en vatsanympärystä

Ja en ole kisadieetillä enkä edes dieetillä, voin syödä silloin tällöin vaikka sen pullan, jos siltä tuntuu… Jonkun korvaan tämä saattoi kuulostaa tosi rankalra, mä haluan oikeasti vaan katsoa mitä suuhuni laitan, sillä se on ainoa tapa päästä nousujohteisesti lähemmäs mun tavoitteita, tavoitteita kilpailla. Ei elämä aina ole ruusuilla tanssimista, vai kuinka ;)

sara

8 vastausta artikkeliin “Minä olen itseni pahin vihollinen”

  1. Itsellä on sama taistelu karkkien kanssa, on aina ollut ja varmasti tulee aina olemaankin. Eikä todellakaan auta mitkään ”syö karkin sijaan jotain muuta makeaa kuten mandariini” tai ”oot hetken ilman niin helpottaa” -ohjeet. Jouluna lähti itselläkin homma lapasesta ja nyt oon yrittänyt sokerivieroitusta pakon edessä – kohta kolme viikkoa karkitonta elämää takana ja kyllä sitä vaan silti kummasti kaipaa niitä hetkiä sohvalla sen karkkipussin kanssa vaikka miten onkin siitä varsinaisesta sokerikoukusta päässyt irti. Se on jännä miten syömiseen (/herkutteluun) liittyvät hetket muodostuu tavoiksi, joita ikävöi aina vaan. Mutta tsemppiä sinne, kuulostaa siltä että tarvittaessa sitä tahdonvoimaa kuitenkin löytyy! :)

  2. Heippa! Olipa tämä postaus mieleeni.. :-) kyllä täällä muutkin painivat välillä samojen asioiden parissa. Ainakin itsellä kun aloitin pitkän raskaan ja masennuttavan kauden jälkeen taas huolehtimaan itsestäni ja katsomaan mitä suuhuni laitan, on mielentilani sekä kroppani ollut taas kuosissa ja olo on ollut huippu.. Mutta kun viikonloppu koittaa, loppuu itsekurini siihen. Perjantain sinnittelen yleensä mallikkaasti, lauantain puolet päivästä menee ok mutta sunnuntai suht reisille usein.. :-D
    Olen yrittänyt silti olla reipas ja ajatella että en siihen kuole että syön sen yhden pullan ja vähän karkkia.. Mutta tää sama jatkuu aina vaan.. :-D No ihmisiä tässä ollaan mutta ihmettelen että aina vaan pulla maistuu vaikka olo sen jälkeen mahassa kamala.. Miksei vaan opi?

  3. Niin ja piti sanoa, että ihailen sinua just siksi että sinulla kuitenkin on terve ote elämään ja syöt sen pullan jos siltä tuntuu.. Morkkista sen jälkeen potee muutkin. Olet upea just tuollaisena! :-)

  4. Mä oon aina kans miettiny et miksi kaikki liittyy ruokaan tai syömiseen! :D Nytki lapset menee la-su mummille… Mitä me tehään.. Mennään SYÖMÄÄN ja leffaan NAMIen kanssa… No onneksu nyt on kuitenki 2,5vkoa puhdasta syöntiä takana.. :)

  5. Tuntuu, että kisatessa tai ylipäänsä dieetillä tai offilla olo on sitä helppoa.. Mutta entäpä sitten ku lakkaat kisaamasta? Jääkö se loppuelämäksi se kamppailu siitä, syökö vai eikö syö… Näitä pohdin itse. En siis ole koskaan kisannut saatika ollut muuta kuin sunnuntaibodaaja, mutta mulla nämä vaiheet tasapainottelevat. Välillä syön löysemmin ja välillä tiukemmin, treeni kulkee samanlain näiden mukana. Tasapaino, elämäntapa, kultainen keskitie – siinä on ihan älyttömästi tavoiteltavaa, koko ihmisiäksi, ainakin minun kohdallani. :)

    • Vaikkakin arvostan kaikkia tiukkaan itsekuriin ja jatkuvaan hyvinvoinnin eteen uurastamaan ja keskittymään pystyviä, näin keski-ikään ehtineenä onneksi tulee hiukan lempeyttä mukaan itseään kohtaan. Tuntemattomaksi jäänyt munkki on kirjoittanut nämä rivit nebraskalaisessa luostarissa elämänsä ehtoopuolella:

      ”Jos saisin elää elämäni uudestaan,
      yrittäisin ensi kerran tehdä enemmän erehdyksiä.
      Rentoutuisin, olisin taipuisampi,
      olisin hupsumpi kuin olen tällä matkalla ollut.
      Matkustelisin. Hulluttelisin.
      Kiipeäisin useammin vuorille, uisin joissa,
      katselisin auringonlaskuja.
      Kävelisin ja katselisin ympärilleni enemmän.
      Söisin enemmän jäätelöä ja vähemmän papuja.

      Jos joutuisin elämään elämäni uudestaan,
      kävisin uusissa paikoissa, tekisin uusia asioita,
      kantaisin vähemmän matkatavaraa mukanani.
      Jos saisin elämäni uudelleen elettäväksi,
      kulkisin paljain jaloin aikaisesta keväästä myöhäiseen syksyyn.
      Ajelisin karuselleissa ja poimisin päivänkakkaroita.”

      Aurinkoista kevättä kohti!

  6. Voi Sara, kuulostaa todella tutulta. Taistelin syksyllä kolme kuukautta valmentajan tiukoilla ohjeilla salilla ja ruokavalio oli oikein täyttävä MUTTA parin viikon päästä mun pään väliin kertyi ajatuksia ja ne kaikki ajatukset pyöri juuri niissä ruokalajeissa ja herkuissa jotka eivät tosiaan olleet sallittujen listalla.. Treenaaminen ja syöminen oli kai kaikki mitä mä ajattelin päivän aikana.. No ei ihan normaalia, kun puhutaan 4 lapsen äidistä, joka kuluttaa kaiken aikansa töiden lisäksi treeneissä ja sängyn pohjalla.. Mä päätin että ei hemmetti nyt mä alan elään ja nauttiin tästä elämästä. Kun ei ole tarkoitus ikinä kilpailla enkä ole edes ylipainoinen, en halunnut tehdä elämästä niin vaikeaa.. Nyt mä olen laihtunut tuosta 3 kg ja mieli on iloinen ja syön lasten kanssa ihan samat ruoat, makkarakastikkeet ja perunat, makaroonit ja jauhelihakastikkeet JA olen onnellisempi kuin koskaan. Jaksan nauttia lasten seurasta ja tehdä yhdessä asioita. Ja mikä parasta, mä syön sen pullan silloin kun mun tekee mieli! Eikä ole herkut ja muut pyörineet mielessä enää kun voin syödä herkun silloin kun mieli tekee ja enää hyvin harvoin edes tekee mieli. Kaikki mikä on kiellettyä, yleensä kiinnostaa :) No mutta nyt mun on hyvä olla ja olen terveempi kuin koskaan. Nim. Flunssa viimeksi 3/2013

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta